Täällä ja jäällä

Viime viikonloppuna lähdimme luistelemaan läheisen järven jäälle. Mieheni, hänen entinen ja nykyinen vaimonsa. Minä olen se nykyinen. Ja myös E, entisen avioparin poika, joka asuu meillä.
H, x, soitteli ja kysyi josko meitä kiinnosti luisteluretki. Toki!

Aurinko paistoi ja jää oli sopivan lumeton. Jokseenkin muhkurainen kylläkin, ainakin paikoitellen.
Luistimet jalkaan ja jäälle. Olin hajamielisyyksissäni pakannut mieheni hokkarit mukaan, omien luistimieni sijaan. Miehelläni on uudet pitkänmatkanluistimet, joten ei se hänelle mitään tehnyt että otin ne hokkarit käyttöön - mutta minulle vähän hankalaa, ne ovat nimittäin 3-4 numeroa liian isot. Nilkat nuljahdellen liuin jäälle, selkärepussa kengät ja kaakaotermos.
Jäässä oli siellä täällä mustia reikiä, joskin jäätyneitä. Pilkkireikiä, vai? Ei kun kaasukuplia, tiesi H. Veden jäätyessä nousee pohjamudasta kaasukuplia, jotka jättävät moiset jäljet.

- Ai, sehän sitten selittää sammakon jäässä! Totesi miehemme. Pari päivää sitten oli hän luistellessaan nähnyt jäähän kiinnijäätyneen sammakon. Vaikutti vähän omituiselta, että sammakko olisi luistellut jäällä, mulskahtanut pilkkireikään, ja jäätynyt siihen sitten.

- Se saikin taivasmatkan kaasukuplan päällä, totesimme surullisina. Vaikka eipä horteinen sammakko tainnut tästä sen kummemmin kärsiä, niin, no, henki meni, mutta kivuitta luultavasti.


Parin kilometrin luistelun jälkeen maistui kaakao taivaalliselta.
Sitten olikin kotimatkan aika.
Kuljetimme H:n juna-asemalle, hän aikoi vielä testata seuraavan järven jäätä.
Me muut ajelimme kotiin ja teimme takkaan tulen. Lämmittelin ja hieroin kipeytyneitä nilkkojani.
Päätin siinä istuessani viimeinkin hankkia ne pitkänmatkanluistimet, joita olin vuosikausia haikaillut. Tämä ei suinkaan ollut viimeinen jääseikkailu! Mutta mieluiten oikean kokoiset jalkineet seuraavalla kerralla!