Eläkeläinen, vai...?

Vuoden vaihteessa jäin eläkkeelle. Yhäkin värisen ja sormeni eivät oikein suostu kirjoittamaan tätä. Eläkeläinen, minäkö? 

Juuri tämä tilanne, jossa olen, on eräs elämän kriisikausista/-tilanteista. Ei siis ihmekään, että epäröin. Olen jossakin kohtaa kriisiä, ehkä reaktiovaiheessa? Shokki on kuienkin mennyt jo ohi. Saatan jopa silloin tällöin nauttia uudesta vapaudestani. Oletko sinä jo...pitkällä vapaalla? Miten saat ajan kulumaan? 

Tuo oli kai aika tyhmä kysymys. Olen nimittäin huomannut, että aika on jotenkin muuttanut kulkuaan. Tunnit ja päivät vilahtavat ohi. Olen suunnitellut kaikkea, mitä tekisin sitten kun olen pitkällä vapaalla, mutta vielä en ole oikeen saanut paljoakaan tehtyä. No, sen verran, että olen istuttanut pienenpieniä siemeniä, jotka yhtäkkiä ovat kasvaneet monta senttimetriä päivässä ja lähettävät hennonvihreitä kärkiversoja ylös ylös ylöspäin ja nopeasti! Ihanaa! Mikä kasvuvoima! Olen laittanut taimet luultavasti liian lähelle toisiaan, koska ne kipuavat toistensa tukikeppejä pitkin, ristiinrastiin. 

- Antaa niiden olla, kasvakoot niin kuin lystävät, sanoo Bosse, hieman hämmästyttävästi, koska hän yleensä on sekä järkevä, analyyttinen että käytännöllinen. Ehkä hän ajattelee, että tässä nyt pätee luonnon laki, ja vahvin voittakoon.

 No, mikäs siinä, kunhan vaan tulee kurkkuja. Tämä on siis kurkkuverho-viljelmä, eikä missään kylläkään sanota, että taimien ei saisi olla liian lähellä toisiaan. Ehkä sellainen pitäisi ymmärtää ihan omasta takaa? Saamme nähdä mitä tapahtuu, olemmeko asettaneet taimemme "elämän kovaan kouluun" vai toimiiko YYA-sopimus ikkunanlaudallamme. No, ihan toimettoman en ole, enkä useinkaan sormet mullassa. Olen alkanut hiljalleen kehittelemään toista koulutusaluettani. Siis jäin diakonin virrasta eläkkeelle, ja se toinen alue on logoterapeutin koulutukseni, ja sitä siis kehittelen täällä vähän kerrassaan. Toisin sanoen ajattelen tehdä jotain asian eteen, mutta vips och lounasaika ja vips ollaan illassa! Miten sitä sitten kehitteleisi? Kirjoittaisi artikkeleita? Kotisivu on olemassa, rasti siihen ruutuun. No, eräs elämänohjeitani on Tuulen viemän Scarlett O´Haralta omakseni omittu: "Ajattelen tuota asiaa huomenna". Mikä siis on pikemmin kuin aavistankaan.

Pakkaan ja puran

Toukokuun lopulla jätin Nackan seurakunnan. Minulle pidettiin juhlalliset jäähyväiset ja ihmiset toivottelivat onnea uuteen elämänvaiheeseen. Olinhan jäämässä eläkkeelle! Muutin -ainakin kesän yli- maalle ja elämä asettui rauhallisiin uomiin. Pitkiä rentoja aamuja, lehdenlukua kahvimuki yöpöydällä. Sitten jotain kodinhoidollista puuhastelua. Lounas, pikku torkut, ja iltäpäivällä taasen jotain käytännön juttuja, tai jopa treenausta tai mieheni osalta golfaamista, aina silloin tällöin. Sitten illallisen valmistelu ja syönti, ja sitten elokuva ja sitä seuraava mietiskely ja puinti, sen jälkeen uni jo maistuikin. Olen pendlannut suuren osan elämääni. Työmatkat on usein olleet pitkänlaiset, ja osa perhettä on asunut eri paikkakunnalla kuin minä. Nyt olen myös siinä elämäntilanteessa, että aviosiippani kanssa ollaan "särbo"-laisia. Siis asumme erillämme, eri paikkakunnilla. Joten pendlaamme. Tämä tuo mukanaan tarpeen pakata ja purkaa pakkauksia. Minusta on tullut aikamoinen ekspertti! Matkalle lähdön edessä kasaan tarpeelliset vaatteet ja tavarat, ja vips olen pakannut ne käytännöllisesti ja nopeasti. En kersku, totean vain tosiasian! Onhan minulla vuosikausien harjoittelu! Toukokuun lopulla pakkasin diakonin virkaan kuuluvat paitani laatikkoon. Luulin sulkevani oven siihen ajanjaksoon, työelämä oli nyt jäämässä taakse. Todella omituinen tunne, epätodellinen. Onhan työssä käynti ollut niin suuri osa elämää. Kesä meni mukavissa oloissa, mutta jossakin kaiversi tunne: tätäkö on loppuelämä? Ajatus, että en ehkä vielä ollutkaan valmis jäämään eläkkeelle, alkoi kasvaa ja vahvistua. Eräänä päivänä soi puhelin. Minulle tarjottiin työpaikkaa eräässä seurakunnassa Tukholman pohjoispuolella. Harkittuani ja juteltuani mieheni kanssa, päätin hyväksyä tarjouksen. Aloitan syyskuussa! Tänään pakkasin virkapaitani laatikostaan ja ripustin vaatekaappiin. Työelämä jatkuu vielä jonkin aikaa, aivan kuin pendlaaminenkin. Jatkoa seuraa...

Kuva on enne..?

Ihmisen pitäisi olla varovainen valitessaan profiilikuvaa!Vaihdoin perjantain kuvan (facebookissa), laitoin siihen sellaisen, jossa vähän leikillisesti lintuset kiertelivät pääni ympärillä. Tarkoitin sillä, että nyt saisivat jo linnut alkaa laulelemaan kevätlauluja. Eräs henkilö (poikani) kommentoi, kysyen olinko iskenyt pääni jotenkin johonkin. Siis niinkuin sarjakuvissa tähdet pyörivät henkilön pään ympäri kipua kuvastaen.
Ja mitäpäs sattuikaan lauantaina!
Lähdimme jälleen jäälle. Tälläkertaa oli minullakin ihan oikeankokoiset luistimet, eikun vielä paremmin: ihan oikeankokoiset pitkänmatkanluistimet! Ne kauan kaivatut! Monot jalkaan ja terät kiinni monoihin ja menoksi. Mutta tekniikka olikin vähän erilaista kuin tavallisilla luistimilla meno.
Mieheni näytti edellä, miten jalkoja pidetään V asennossa, ja ihan itsestään lähtee vauhti tulemaan, ja niin hän kiisi jäällä  kuin tuulenvire. Minä kompuroin perässä parhaan kykyni mukaan. Olen aina ollut vähän ylpeä luistelutaidostani, en ole kaatunut luistimilla sitten sen kerran kun ylä-asteella ollessani harjoittelimme Kuolemanspiraalia jääkiekkokaukalossa. Silloin meninkin jäähän pää edellä.
Ilman kypärää. Taisi olla kovempi pää silloin: henki pysyi ja tajunta myös, sellaisen pienen hetken vajauksen jälkeen.

No, nyt sain todellakin tuntea itseni vasta-alkajaksi! Jalat tutisten yritin matkia mieheni liikeratoja, ja suomalaisella sisulla kun olen varustettu, en meinannutkaan antaa periksi vaan sahasin järven päästä päähän hiki valuen; sellaiset parisen kilometriä, jotka tuntuivat äärettömän pitkiltä. Paluumatkalla sitten takertuivat ne pahuksen monot jotenkin toisiinsa ja BAAAAM pamahdin jäähän ja ne kuuluisat tähdet ja linnut todellakin kiertelivät pääni ympärillä, niin karmean kipeää se teki! Jotenkin taisin ottaa kädellä vastaan, koska sunnuntai sitten vietettiin Kalmarissa akuutilla. Se olisi ihan oma kertomuksensa... lääkäri, joka viiletti huoneesta toiseen ja vähän väliä häipyi leikkaussaliin ja tasaiseen tahtiin siellä kipsattiin ranteita ja nilkkoja ja minä vältyin kipsiltä sillä mitään ei ollut murtunut.
Niinkin voi sunnuntaita viettää. Vaikka tiedän aika monta kivempaa tapaa!
Joten: vaihdan sen kuvan facebookkiin vähän äkkiä,

Tämä kuva vaihtuu vähän äkkiä

aion etsiä jonkun rantakuvan jossa loikoilen palmun varjossa ilman huolen häivääkään! Jos nyt voisin jostakin sellaisen kuvan löytää...
Jos vaikka kuva todellakin olisi enne.. Niinkuin nimen sanotaan olevan. Taidankin vaihtaa nimeni Marja Terttu Hellevi Hyvä Säkä Onnelliseksi! Hehe..

Täällä ja jäällä

Viime viikonloppuna lähdimme luistelemaan läheisen järven jäälle. Mieheni, hänen entinen ja nykyinen vaimonsa. Minä olen se nykyinen. Ja myös E, entisen avioparin poika, joka asuu meillä.
H, x, soitteli ja kysyi josko meitä kiinnosti luisteluretki. Toki!

Aurinko paistoi ja jää oli sopivan lumeton. Jokseenkin muhkurainen kylläkin, ainakin paikoitellen.
Luistimet jalkaan ja jäälle. Olin hajamielisyyksissäni pakannut mieheni hokkarit mukaan, omien luistimieni sijaan. Miehelläni on uudet pitkänmatkanluistimet, joten ei se hänelle mitään tehnyt että otin ne hokkarit käyttöön - mutta minulle vähän hankalaa, ne ovat nimittäin 3-4 numeroa liian isot. Nilkat nuljahdellen liuin jäälle, selkärepussa kengät ja kaakaotermos.
Jäässä oli siellä täällä mustia reikiä, joskin jäätyneitä. Pilkkireikiä, vai? Ei kun kaasukuplia, tiesi H. Veden jäätyessä nousee pohjamudasta kaasukuplia, jotka jättävät moiset jäljet.

- Ai, sehän sitten selittää sammakon jäässä! Totesi miehemme. Pari päivää sitten oli hän luistellessaan nähnyt jäähän kiinnijäätyneen sammakon. Vaikutti vähän omituiselta, että sammakko olisi luistellut jäällä, mulskahtanut pilkkireikään, ja jäätynyt siihen sitten.

- Se saikin taivasmatkan kaasukuplan päällä, totesimme surullisina. Vaikka eipä horteinen sammakko tainnut tästä sen kummemmin kärsiä, niin, no, henki meni, mutta kivuitta luultavasti.


Parin kilometrin luistelun jälkeen maistui kaakao taivaalliselta.
Sitten olikin kotimatkan aika.
Kuljetimme H:n juna-asemalle, hän aikoi vielä testata seuraavan järven jäätä.
Me muut ajelimme kotiin ja teimme takkaan tulen. Lämmittelin ja hieroin kipeytyneitä nilkkojani.
Päätin siinä istuessani viimeinkin hankkia ne pitkänmatkanluistimet, joita olin vuosikausia haikaillut. Tämä ei suinkaan ollut viimeinen jääseikkailu! Mutta mieluiten oikean kokoiset jalkineet seuraavalla kerralla!

Kuinka selviät zombiehyökkäyksestä

Täällä Ruotsissa on kesäisin sellainen kiva radio-ohjelma päivittäin: Sommar i P1. Joka päivä joku, enemmän tai vähemmän tunnettu henkilö puhuu elämästään ja kokemuksistaan + soittaa itse valitsemiaan musiikkikappaleita. Niitä puheita löytyy netistä jälkeenpäin kuultavina. Tänään olen kuunnellut kaksi eri ohjelmaa. Ensiksi kuuntelin Edvard Moserin ohjelman. Hän on norjalainen neurotieteilijä, joka sai Nobelin fysiologian/lääketieteen palkinnon 2014,  yhdessä vaimonsa, May-Britt Moserin kanssa, tutkimuksestaan. He löysivät aivojen niin sanotut hilasolut, jotka auttavat aivoja hahmottamaan sijaintia. Kiinnostavaa, varsinkin minulle, jolta taitavat moiset solut puuttua kokonaan.. eksyn suunnilleen kulman taakse kuljettuani. No, hän ei kovinkaan paljon kertonut tutkimuksistaan, vaan muuten vaan elämästään. Jännittävä ihminen, kaikesta kiinnostunut, sympaattinen ja empaattinen.

Toinen ohjelma oli Herman Geijerin mietteitä siitä, kuinka parhaiten selviää zombiehyökkäyksestä.
Todella varteenotettavaa tietoa! Ihan oikeasti! Siis sellaista elossaselviytymistietoa, jota voi vaikka käyttää muissakin kiperissä tilanteissa, jos nyt ei varsinaista zombiehyökkäystä tulisikaan...
Pari vuotta sitten hän järjesti kurssin aiheesta. Mielessään hän oli tuumaillut, että kurssille olisi tulossa pari hevirokkaria ja jokunen nörtti, joten yllätys oli melkoinen, kun parisataa suhtkoht tavallista ihmistä ilmoittautui. Minkälaista tietoa hän sitten välitti kurssillaan? Ohjelmassa saimme valittuja paloja kurssin sisällöstä. Saat tässä nyt pienen tiivistelmän: Älä jää minglailemaan kun katastrofi tapahtuu. Se on nimittäin meidän tavallisin reaktiomme, siis että teemme niin kuin meillä on tapana tehdä, ja sitten jäämme jutustelemaan toisten kanssa. Hän kertoi, että esim USAssa 11 syyskuuta tapahtuneessa kaksoistorni-iskussa, siellä olleet ihmiset järjestelivät työpöytänsä kuntoon ennen kuin lähtivät pelastautumaan rakennuksesta. Ja sitten ihmiset jäivät yhdessä jonnekin vesipostin kulmalle miettimään mitä tehdä. 
Hän antaa ohjeen: älä tee niin, vaan: Pysähdy. Mieti. Orientoidu. Suunnittele. PMOS. Hmm, ruotsiksi se on ehkä helpompi muistaa, koska siitä tulee STOP (stanna upp, tänk efter, orientera/organisera ja planera framåt). Sitten hän antoi sellaista vähän pitemmän tähtäimen toimintaohjelmaa: pidä itsesi fyysisesti kunnossa, treenaa vaikkapa autojen kumoamista (no ei hän sitä sanonut), juokse pitkiä matkoja että kondis on kunnossa. Opettele uusia taitoja, kuten viljelyä kaupunkioloissa ja organisoitumista. Ja opi tuntemaan naapurisi! Se on tärkeä juttu. Tutkimus ja kokemus osoittavat, että ihmiset pärjäävät paremmin kiperissä tilanteissa, jos he ryhmittyvät.

Rakennamme zombiesuojaa metsässä

Tuo viimeksi mainittu on ihan muutenkin mukavaa, tulee vähän kivempaa asuma-alueella, jos naapurit tuntevat toisensa. Ja sitä paitsi, jos sinulta puuttuu näitä hilasoluja ja hortoilet eksyksissä on ihan hyvä juttu, että ihmiset tietävät kuka olet ja osaavat osoittaa oikean suunnan kotia kohti...

Että tällaista uutta tietoutta tässä on nyt saatu tälle sunnuntaipäivälle.
Tarvitseeko sanoa, että ilmat eivät ole olleet suotuisat tehdä muuta kivaa kuin kuunnella radioa.

Pahvimukeja ja taidelasia

No niin! Matkalla oikeaan suuntaan: pohjoista kohti.

Ensimmäinen aamujuna. Haukottelen päivän ensimmäiseen kahvimukilliseen.

Tuskin koskaan olen matkustanut näin keveästi: pelkkä olkalaukku.

Matkalla kiinnostavaa luentoa kuuntelemaan, samalla on tilaisuus tavata pojat sekä Tukholmassa asuva ystävättäreni, jonka olen tuntenut suunnilleen yhtä kauan kuin poikani. Hyvä homma!

Eilen oli myös kaikenlaista infoa, ensin Emmabodan kunnan siirtolaistyösta päivällä ja illalla oli tapaaminen meille joilla tulee olemaan toimintaa kesän aikana Bodassa. Siis Boda glasbruk on paikan nimi, sen meille teroitti mieleen Dennis Bodan Kyläyhdistyksestä. Boda-nimisiä paikkoja on Ruotsissa monta, ja jos googlen ajo-ohjeiden mukaan lähtee ajelemaan Bodaa kohti, voi päätyä vähän vaikka minne! Paikan päällä oli myös Maja Heuer, iloinen ja osaava museonjohtaja, Ann-Christine, elintalouskehittäjä, sekä Weronica joka vastaa kunnan informatiosta ja turismista. Me Ideapankkilaiset tulemme olemaan The Glass factoryssa vetämässä putiikkia, jossa myymme paikallisesti tuotettuja elintarvikkeita! Siitäpä tulee jännittävää!

Siellä tilaisuudessa oli myös seppä, jolla kuulemma on maailman pienin kyltti pajan ovenpielessä, silti ihmiset odottelevat pajaan pääsyä kiemurtelevin jonoin. Seppä ei oikeastaan ole kovinkaan ihastunut moiseen huomioon; paja on hänen työpaikkansa, näyttelyt hän pitää muualla, kuten tänä kesänä (2015) esim Suomessa! No, hän on ystävällinen ihminen, ja päästää ihmiset katsomaan miten rautaa taotaan.

Tästä lasimuseosta, The Glass Factory, voin kertoa sellaista, että sen ympärillä ovat myrskyt riehuneet aika lailla! Monet olivat epäilevällä kannalla ja lehtien yleisöosastoille tulvi metrimäärin kirjoituksia, joissa ennusteltiin kriisejä ja katastrofeja ja kaiken muun kunnallisen toiminnan rapistumista ja raunioitumista. Näin se siis tapahtui: Lasikonserni Kosta Boda päätti myydä keräilemänsä lasiesineet, ja ehdotti Emmaboda kunnalle, että kunta ostaisi ne. Ja kunta päätti ostaa. Päätös nuijittiin läpi kunnanvaltuuston kokouksessa sosiaalidemokraattien, vasemmiston ja ympäristöpuolueen yhteispäätöksenä. Mutta ennen kuin oltiin niin pitkällä, oli asiaa pyöritelty useammassa kokouksessa, ja -kuten sanottu- apokalyptisia kuvia Emmabodan tulevaisuudesta oli maalailtu levein pensselinvedoin.

Näin lukee googlen sivuilla (oma käännökseni)

The Glass Factory on Ruotsin ainoa elämyskeskeinen lasimuseo, jossa Kostan, Åforsin ja Bodan uniikit kokoelmat ovat toiminnan perustana. Kokoelmaan sisältyy yli 30 000 uniikkia, nimekkäiden muotoilijoiden luomaa taidelasiesinettä, 1700 luvulta nykypäivään. Museo sijaitsee vanhan lasitehtaan tiloissa Boda glasbrukissa, smoolannin lasivaltakunnan sydämessä. Kun lasikonsortio Kosta Boda, syksyllä 2008, tarjosi Emmabodan kunnalle mahdollisuuden hankkia yhdistyksen mittavat lasikokoelmat, sanoi kunta kyllä. Lasikokoelmat tultaisiin myymään joka tapauksessa, ja vaarana oli, että kokoelmat olisivat hajonneet ja lasiesineet päätyneet yksittäisten keräilijöiden koteihin Ruotsissa ja ulkomailla. Se olisi myös merkinnyt, että tärkeä osa ruotsalaista muotoilu- ja teollisuushistoriaa, olisi ollut vaarassa heikentyä. Kuten myös tärkeä osa kunnan ja alueen identiteettiä. 

Taidanpa ottaa vähän lisää kahvia.
Hyvää päivänjatkoa!