Pakkaan ja puran

Toukokuun lopulla jätin Nackan seurakunnan. Minulle pidettiin juhlalliset jäähyväiset ja ihmiset toivottelivat onnea uuteen elämänvaiheeseen. Olinhan jäämässä eläkkeelle! Muutin -ainakin kesän yli- maalle ja elämä asettui rauhallisiin uomiin. Pitkiä rentoja aamuja, lehdenlukua kahvimuki yöpöydällä. Sitten jotain kodinhoidollista puuhastelua. Lounas, pikku torkut, ja iltäpäivällä taasen jotain käytännön juttuja, tai jopa treenausta tai mieheni osalta golfaamista, aina silloin tällöin. Sitten illallisen valmistelu ja syönti, ja sitten elokuva ja sitä seuraava mietiskely ja puinti, sen jälkeen uni jo maistuikin. Olen pendlannut suuren osan elämääni. Työmatkat on usein olleet pitkänlaiset, ja osa perhettä on asunut eri paikkakunnalla kuin minä. Nyt olen myös siinä elämäntilanteessa, että aviosiippani kanssa ollaan "särbo"-laisia. Siis asumme erillämme, eri paikkakunnilla. Joten pendlaamme. Tämä tuo mukanaan tarpeen pakata ja purkaa pakkauksia. Minusta on tullut aikamoinen ekspertti! Matkalle lähdön edessä kasaan tarpeelliset vaatteet ja tavarat, ja vips olen pakannut ne käytännöllisesti ja nopeasti. En kersku, totean vain tosiasian! Onhan minulla vuosikausien harjoittelu! Toukokuun lopulla pakkasin diakonin virkaan kuuluvat paitani laatikkoon. Luulin sulkevani oven siihen ajanjaksoon, työelämä oli nyt jäämässä taakse. Todella omituinen tunne, epätodellinen. Onhan työssä käynti ollut niin suuri osa elämää. Kesä meni mukavissa oloissa, mutta jossakin kaiversi tunne: tätäkö on loppuelämä? Ajatus, että en ehkä vielä ollutkaan valmis jäämään eläkkeelle, alkoi kasvaa ja vahvistua. Eräänä päivänä soi puhelin. Minulle tarjottiin työpaikkaa eräässä seurakunnassa Tukholman pohjoispuolella. Harkittuani ja juteltuani mieheni kanssa, päätin hyväksyä tarjouksen. Aloitan syyskuussa! Tänään pakkasin virkapaitani laatikostaan ja ripustin vaatekaappiin. Työelämä jatkuu vielä jonkin aikaa, aivan kuin pendlaaminenkin. Jatkoa seuraa...